8.3.2015

Lomatunnelmissa

Kevät tulee kohisten. Hiihtoladut alkavat jo olla hiihtämättömässä kunnossa. Eilen kävin vielä 6 km rämpimässä tuossa lähiladuilla. Tänään ladut olivat jo niin roskaiset eilisen tuulen jäljiltä, etten raaski enää mennä sinne naarmuttamaan suksia. Päivän lajiksi valikoituikin siten juoksu.

Onneksi lupasin lähteä porukalla juoksemaan pitkän Vuoksen (11,6 km). Oli niin masentava sää, että en varmaan olisi yksin saanut aikaiseksi lähteä niin pitkälle lenkille.

Juoksijat keväisessä loskakelissä Tainionkoskella. Kuva: Jari P.



Mukavassa seurassa lenkki sujui kuitenkin rattoisasti.

Rosson pizzaa, nam.

Lenkin jälkeen pääsin naistenpäivälounaalle :) Suuntasimme Rossoon, siellä on mielestäni kulmakunnan parhaat pizzat. Vieläkin on kyllä ähky, sen verran tuhti oli lounas, kun jälkkäriksi piti vetää vielä suklaakakkua. No, kerrankos sitä...

New Balance W890
Piristystä harmaaseen päivään tuovat myös nämä uudet, iloisenväriset lenkkarit. Piti ostaa uudet tossut, kun entisistä puski varvas läpi. Minulla on tähän mennessä ollut vain Adidaksen lenkkareita, mutta nyt annoin mahdollisuuden myös näille New Balanceille. En raaskinut tänään vielä laittaa niitä lenkille jalkaan, kun oli niin märkää ja kuraista. Pitää odottaa kuivempia kelejä.

Tänään menen vielä testaamaan airjoogaa uudelle salille. Imatralle avattiin viikko sitten aivan uusi liikunta- ja hyvinvointikeskus The Voima. Siellä on tarjolla montaa eri joogalajia. Varmaan pitää käydä ne kaikki testaamassa :)

Ensi viikolla onkin hyvin aikaa testaamiseen, kun olen talvilomalla :)

Ihanaa naistenpäivää!


1.3.2015

Nautitaan matkasta!

Lukiessani joogaopettaja Maaritin blogista hänen kirjoituksensa Hauta vs. Hyvä olo, tajusin jotain. Tajusin, että olin itse viemässä itsenäni samankaltaisiin tuntemuksiin, joita hän oli kokenut vuosia sitten.

En tosin samalla tavalla, että samassa mittakaavassa. Minun ongelmani oli ylisuorittaminen ja liian "terveellisen" ruokavalion noudattaminen.

Kun innostuin liikunnasta uudelleen keväällä 2013, innostuin sitten ihan toden teolla. Homma pysyi ihan hyvin hallinnassa aluksi. Oli kivaa ja kehitys oli valtavan nopeaa (tietty kun nollasta aloittaa ;-D) Kunto kasvoi ja kroppa kiinteytyi.

Ensimmäisen puolikkaan jälkeen alkoikin sitten todellinen tavoitteenastetanta. Aloin kirjoittaa juoksuharrastuksesta myös blogiin (toiseen blogiini, jota en ole vähään aikaan päivittänyt).



Ensi kerralla pitää juosta kovempaa. Sitten kun juoksen sen maratonin. Pitää olla hyvässä kunnossa ja näyttää hyvältä. Pitää lunastaa paikkansa tosijuoksijoiden sarjassa, ei siellä löllykät pärjää.

Talvella 2014 keksin, että haluan oikein sellaisen bikinifitnesskropan. Olisi sitten mukava kesällä kiertää juoksutapahtumia pikkupikkushotseissa ja näyttää timmiltä.

Ei siis muuta kun tuumasta toimeen. Nettivalmennuspaketti Fitfarmilta ostoskoriin ja kassan kautta...

10 viikkoa tiukkaa diettiä, salitreeniä ja juoksut siihen päälle. Ihmettelin kun selkä oli yhtäkkiä täyttä näppylöitä ja finnejä. Mutta ei se menoa haitannut, joten lisää vaan puita uuniin.

10 viikon jälkeen paino oli pudonnut 5 kiloa ja näytin omasta mielestä jo aika hyvältä (oikeasti varmaan luurangolta). Lihasta ei juurikaan ollut tullut lisää, mutta ajattelin, että minuun vaan ei tartu (todellisuudessa söin liian vähän siihen nähden miten paljon liikuin). Nukuin huonosti ja olin valtavan stressaantunut, töissä ja kotona.

HCR lähestyi. Treenasin vielä enemmän. Ostin toisenkin valmennuspaketin Fitfarmilta. Nyt endurance-valmennuksen, kestävyysurheilijoille tarkoitetun.

Siinä piti syödä ihan hirveästi. Liikaa, ajattelin. Sovelsin vähän. Jätin joitain aineksiä pois annoksista kun ei niin paljon vaan voinut syödä. Ohjelman mukaan kaikki lenkit olisi pitänyt juosta alle 135 sykkeella. Ei onnistunut minulta. Sykemittari paukutti jatkuvasti 160–170 keskisykkeitä lenkeiltä. Ratkaisu ongelmaan oli se, että jätin sykemittarin kotiin. Tieto lisää tuskaa...

Viikkoa ennen HRC:ia sairastuin. Iski ilkeä flunssa. Jäi sitten juoksematta se HCR. Pettymys oli aivan valtava. Ajattelin, että nyt olisi enkat paukkuneet ja 2 tunnin haamuraja alittunut ihan varmasti.

Pettymyksestä (ja flussasta) selvittyä aloin suunnitella uusia juoksuja. Tuossa vaiheessa aloin lipsua tiukasta ruokavaliostani. Aloin herkutella... (varmaan kroppa huusi lisää energiaa...) Silloin jo ensimmäisen kerran tuli mieleen, että pitäisi vähän höllätä.

Lammassaari lokakuussa 2014.
Juoksin kuitenkin entiseen tahtiin. Sain vähän enemmän energiaa ruokavaliosta, joten ihme kyllä kroppa (ja pää) kesti harjoittelun ja pääsin tavoitteisiin. Puolikas meni kesällä alle kahteen tuntiin ja maratoonikin tuli juostua. Ja sen jälkeen vielä lokakuussa X-run lappu rinnassa (23 km maastossa).

Sen jälkeen vasta alkoi juoksu tökkiä ja kilometriajat eivät parantuneetkaan enää, vaan pikemminkin päinvastoin. Joulun alla sairastuin taas flunssaan. 

Sekään ei vielä herättänyt. Moitin itseäni laikottelusta ja lipsuilusta ruokavalion suhteen. Podin huonoa omaa tuntoa jos en käynyt lenkillä tai salilla.

Tämän vuoden tammikuussa päätin taas aloittaa noudattamaan bikinifitness-ohjelmaa, koska edellisella kerralla pudotetusta 5 kilosta neljä oli hiipinyt takaisin kaikesta suorittamisesta huolimatta. 

Siirsin harjoittelun pääpainon salille. Pumppasin rautaa monta kertaa viikossa... Vaikken oikeasti eden tykkää siitä! (olen tajunnut tuonkin asian vasta nyt...) Teloin salilla polvenikin kun väänsin selkäpenkissä "jankkakahvoja" pois ja jalat oli huolimattomasti päällekkäin.

Suoritin ja suoritin. Vähintään 2 krt/vko aerobista ja vähintään 3 krt/vk lihaskuntotreeniä. Koirien kanssa tietysti kävin lisäksi lenkillä joka päivä pari kertaa. Mutta sitä ei laskettu liikunnaksi, kun siinä ei tule hiki eikä hengästy...

Sitten Maarit alkoi pitämään astangajoogatunteja kuntosalilla kerran viikossa. Sehän on hyvää lihashuoltoa, ajattelin ja ilmoittauduin mukaan. (Astanga on minulle jo tuttua ennestään. Harrastin sitä joskun 10 vuotta sitten vuoden pari, ennen kuin se sitten jäi erinäisistä syistä. Yritin aloittaa astangaa aina välillä uudestaan. Tein harjoituksia kotona ja kävin pari vuotta sitten kansalaisopistossakin harjoittelemassa sitä. Mutta en päässyt siihen enää sisään, siis samalla tavalla, kuin silloin alussa, kun kävin alkeiskurssin ja viikkotunneilla Porvoossa.)

Ensimmäisellä tunnilla jo kolahti. Kovaa. Vaikka polveen sattui pirusti, enkä todellakaan päässyt enää lootusasentoon, muista asennoista puhumattakaan...

Jooga on ihmeellistä.

Se laittaa ajattelemaan. Tai pysäyttää. Kun on oikea aika ja paikka.

Olen nyt reilun kuukauden (onko siitä vasta niin vähän aikaa?) käynyt Maaritin tunneilla pari kertaa viikossa. Ja olen nauttinut joka harjoituksesta. Vaikka polveen sattuu vieläkin, enkä pääse vieläkään kaikkiin asentoihin siten kuin silloin joskus ennen. Pikku hiljaa harjoitus alkaa taas kuitenkin sujua. Vaikka välillä tulee takapakkia. Se kuuluu asiaan.

Keskeytin sen bikinifitness-hömpötyksen. En ole enää punninnut itseäni tai mitannut vyötärönympärystä. En ole myöskään käynyt salilla enää (rautaa pumppaamassa). 

Nyt olen alkanut kuunnella sisäistä ääntäni (joo, soittakaa vaan piipaa-auto paikalle ;-D) ja olen ollut itselleni armollisempi. Olen alkanut miettiä motivaatiota ja tavoitteita.


Voisiko liikunnasta nauttia ihan vaan sen itsensä takia? Onko pakko olla aina joku tavoite (juoksen xx matkan xx vauhtia, tai kesällä minun pitää painaa xx kiloa tai vyötärönympäryksen on oltava xx senttiä... tai kyllä pitää vähintään xx kiloa nousta kesällä penkistä tai joku muu naurettava tavoite)? Onko pakko olla aina joku ruokavalio? 

Eikö voisi olla vaan ja nauttia matkasta? Eikö voisi syödä sellaista ruokaa joka tuntuu hyvältä? Eikö voisi syödä silloin kun on nälkä sen sijaan, että pitää kellosta katsoa ruoka-ajat?

Eikö voisi kuunnella itseään? Mitä minä oikeasti haluan tehdä? Mikä minut oikeasti tekee onnelliseksi? Mikä on minulle hyväksi? 


Mitä jos vaan hyppää ladulle ja antaa mennä?

En tiedä onko se jooga, joka minut pysäytti, ennen kuin olisin törmännt vauhdilla seinään, mutta jotain se minussa on nyt (jo) muuttanut.

Nyt yritän liikkua silloin kun se tuntuu minusta hyvältä. (Opettelen vasta, välillä tunnen vieläkin huonoa omaa tuntoa siitä, etten muka liiku tarpeeksi paljon tai oikein.) Nyt teen sitä mikä minusta tuntuu hyvältä (hiihdän vaikka 5 kertaa viikossa jos se juuri tuntuu hyvältä), en mieti sitä, että liikunta ei ole tarpeeksi monipuolista tai edistä tavoitteitani. Hiihdän koska se on kivaa!

En enää pidä puhepalautetta Sport Trackerissä päällä, eli en kuule enää kilometriaikojani. Eli en stressaa vauhdista, vaan hiihdän/juoksen tuntemuksien mukaan. (En sentään ole vielä osannut luopua koko trackeristä, baby steps...)

Joogaan silloin kun se tuntuu hyvältä (huomaan haluavani joogata entistä useammin).

Viime viikolla kävin yksi ilta juoksemassakin pitkästä aikaa. Juoksin hissukseen ja nautin matkasta. Ensimmäistä kertaa oikeasti pitkästä aikaa nautin todella juoksemisesta, enkä vain tuloksista.

Olin tajuamattani ajamassa itseäni loppuun. Jos en nyt olisi ymmärtänyt höllätä kaasujalkaa, olisin varmaan lopettanut kohta liikunnan kokonaan.

HCR häämöttää toukokuussa. Lähden sinne toki. Mutta nyt lähden avoimin mielin, nauttimaan matkasta. Ihan sama mikä aika sieltä tulee...

Iloitsen siitä että saan olla terve ja harrastaa. En mene paniikkiin, jos jollekin päivälle suunniteltu urheilusuoristus jää toteuttamatta jostain syystä.

Tulipa pitkä kirjoitus. Mutta jottei liian syvälliseksi menisi niin pitää vähän kehua kotikaupunkia blogin teeman hengessä :)

Imatralla on todella hieno ja hyvinhoidettu latuverkosto. Hiihtokuvat ovat tältä päivältä. Meidän lähiladut ovat vielä noin hienossa kunnossa! Kyllä täällä kelpaa hiihdellä ja nauttia matkasta.

PS kokeilkaa joogaa, joskus se voi viedä teidät jännittävällä matkalle omaan itseenne. Jos aika ja paikka ovat oikeita ja mieli on siihen valmis. Antakaa joogalle mahdollisuus :)